Moottoripyörällä Myanmarissa, osa 5: Loikaw ja ympäristö

Kaupallinen yhteistyö: Discovery Rides

Myanmarin moottoripyöräroadtripillämme suunnattiin seuraavaksi Inle-järveltä kohti Loikaw’ta. Matkalla tehtiin pieni veneretki Pekon-järvellä. Kayah-osavaltion pääkaupunki Loikaw oli mukava paikka, mutta erityisen mielenkiintoisen alueesta tekee useat siellä asuvat heimot. Me tutustuttiin heimokulttuureihin lähemmin vierailemalla paikallisilla markkinoilla ja läheisissä kylissä. Visiitti burmalaiseen sairaalaan oli myös ihan mielenkiintoinen kokemus…

Inle-järveltä kohti Loikaw’ta

Koska oltiin jouduttu paikkaamaan / vaihtamaan mottoripyörämme takarenkaan sisäkumi kolmesti viime päivien aikana, mentiin aamulla jännityksellä katsomaan, olisiko kumi kenties taas lytyssä. Ei onneksi ollut, joten päästiin ongelmitta matkaan Inle-järven rannalla sijaitsevasta Nyaungshwen kylästä kohti Loikaw’ta.

Valittiin reitti, joka vei meidät Inle-järven alueelta Pekon-järven länsipuolelle. Tie oli mutkainen, koska jouduttiin ylittämään useampi vuori. Tien kunto oli kuitenkin, muutamia pakollisia tietyömaita lukuunottamatta, hyvä ja maisemat ihan omaa luokkaansa, joten matka Pekonin kylään saakka sujui mukavasti.

Matkalla ajeltiin läpi useiden Pa’O-heimojen asuttamien pikkukylien. Tunnistimme heimojen naiset päiden päälle kietaistuista oransseista huiveista sekä olalla roikkuvista koreista.

Veneretki Pekon-järvellä

Pysähdyttiin vähän pidemmäksi aikaa Pekonin kylään samannimisen järven rannalle. Ennen veneretkeä syötiin lounas venelaiturin luona (ei kuitenkaan pekonia Pekonissa, hehe). Tämä saattoi olla viimeinen kerta kun saataisiin herkullisia Shan-nuudeleita, sillä kohta siirryttäisiin Shanin osavaltiosta Kayahiin.

Venelaiturilta löydettiin nuori mies, joka lupasi viedä meidät pienelle veneretkelle. Tunnin retkestä hän pyysi 15 000 kyatia (n. 10 euroa). Kysyttiin retkistä myös laiturin vieressä seisovasta pienestä turistitoimistosta, jossa annettiin sama hinta. Hinta oli Inlen veneretkiin verrattuna korkea, mutta ei täällä ole varmaan paljoa kysyntääkään, joten se sopi meille. Itseasiassa nähtiin ainoastaan yksi toinen turistipariskunta Pekonissa, eli sen puoleen paikka oli Inlen vastakohta. Toisaalta, ei täällä nähtävääkään kyllä ollut samalla lailla.

Kuski vei meidät Lwal Pann Sane -saarelle. Käveltiin pienten maalaistalojen ja kyläkoulun ohi saaren keskellä sijaitsevalle temppelille.

Kauppoja tai ravintoloita ei nähty, mutta yllättäen saarelta löytyi parista majasta koostuva, saarelaisten ylläpitämä CBT-hotelli (Community based tourism). Tässäpä siis huippuidea vähän erilaiseen saarilomaan Kaakkois-Aasiassa!

Tunti kului nopeasti, eikä ehditty retkellämme nähdä mitään muuta. Seuraavaksi kuski vei meidät takaisin Pekonin laituriin saaren toista puolta kiertäen.

Saapuminen Loikaw’hon ja majapaikan etsintää

Matka Pekonista Loikaw’hon oli lähinnä pelkkää tietyömaata, joten matkaan kului paljon odotettua kauemmin. Saavuttiin Loikaw’hon alkuillasta ja meidän täytyi vielä löytää joku nukkumapaikka. Majoitusten hinta-laatusuhde näytti Loikaw’ssa olevan huonompi verrattuna niihin muihin paikkoihin, joissa ollaan Myanmarissa yövytty. Katsastettuamme pari kämästä ja likaista majapaikkaa, päätettiin tällä kertaa maksaa vähän enemmän. 33000 kyatilla (n. 22 euroa) yöltä saatiin Kayan Golden Sky -motellista mukava ja puhdas huone. Paikan iloinen omistaja oli niin innoissaan meidän Royal Enfieldistä, että hän tarjoutui pesemään pyörämme saman tien, jotta saisi ihailla sitä lähemmin.

Rabieskuumotukset

Nukkumaan mennessä sain päälle kunnon vainoharhat. Olin matkanvarren huoltoasemalla silitellyt söpöä koiraa. Koira sattui nuolaisemaan kättäni kohdasta, jossa oli pieni haava. Ensin en juuri ajatellut asiaa, mutta illalla se tuli mieleeni ja laitoin Googlen laulamaan. Vesikauhu on Myanmarissa yleinen tauti, johon kuolee noin 1000 ihmistä vuodessa. Useimmiten tartunta tulee vesikauhuisen koiran syljestä. Teoriassa virus voi kulkeutua koirasta ihmiseen pienen iholla olevan naarmunkin kautta.

Jos et tiennyt, niin rabies eli vesikauhuhan on ihan kamala tauti. Kun oireet alkavat (johon saattaa mennä joistain päivistä joihinkin vuosiin), mitään ei ole enää tehtävissä ja kuolema on väistämättä edessä. Me otettiin vesikauhurokotukset ennen matkaa, mutta etukäteen otettu rokote ei tee taudille immuuniksi. Mikäli viruksen kanssa on joutunut kosketuksiin, täytyy jälkikäteenkin käydä vielä kahdesti rokottautumassa. Mutta mikäli rokotetta ei ole ottanut ollenkaan etukäteen, on lääkäriin kovempi kiire ja lisäksi tarvitsee immunoglobuliinia, jota voi olla syrjäisissä paikoissa (kuten tämä) vaikea saada.

Todennäköisyys siihen, että olisin tältä ystävällisen oloiselta koiralta saanut pienen haavan kautta vesikauhun, oli luultavasti hyvin pieni. Oman mielenrauhan takia päätettiin kuitenkin, että käydään heti aamulla sairaalassa.

Lämpimiä muistoja ja vesikauhurokote Loikaw’n sairaalasta

Kun saavuttiin Loikaw’n sairaalaan, kävi ilmi, ettei kukaan työntekijöistä puhunut sanaakaan englantia, eikä Google Translatestakaan ollut mitään apua. Onneksi nuori nainen vauvan kanssa huomasi meidän tuskailut ja tarjosi apuaan. Hän oli työskennellyt Thaimaan Phuketissa, jossa oli oppinut englantia turisteilta. Sanaa ”rabies” ei hänkään tosin tuntenut, ja hetken ajan sairaalassa kai luultiin, että olin saanut koronan. Lopulta saatiin selvitettyä mikä oli homman nimi, mutta ihan varmuuden vuoksi oltiin silti sairaalan ainoat asiakkaat, joiden piti käyttää hengityssuojaimia.

Lääkäri katsoi haavaa kädessäni ja oli myös sitä mieltä, että rokotus kannatti varmuuden vuoksi ottaa. Matkavakuutustani ei kukaan halunnut nähdä, terveydenhuolto on kuulemma ilmaista kaikille. Meille sanottiin, että voitaisiin kuitenkin laittaa tiskillä olevaan laatikkoon lahjoitus, mikäli haluttiin. Voitte olla varmoja, että laitettiin. Bonuksena päästiin vielä tapaamaan meitä auttaneen naisen miehen mummoa sairaalan toiselle osastolle, ja lopulta saatiin naisen isältä kyyti keskustaan. Ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus yllättää joka kerta. Joten jopa visiitti burmalaisessa sairaalassa jää loppupeleissä mieliimme mukavana muistona.

Tekemistä Loikaw’ssa

Onneksi sairaala ei kuitenkaan ollut ainoa paikka, jossa käytiin Loikaw’ssa. Meillä oli vielä loppupäivä aikaa tutustua kaupunkiin.

Loikaw’n tunnetuin nähtävyys on kallion päälle rakennettu Taung Kwe -pagodi. Me ollaan tällä reissulla nähty näitä kukkuloille rakennettuja pyhäköitä jo ihan riittämiin, mutta Taung Kwe näytti siitä huolimatta mielenkiintoiselta, joten päätettiin kavuta portaat ylös. Huipulta nähtiin koko kaupunki.

Mukava paikka hengailla kaupunkissa on pienen Naung Yar -järven vehreä ympäristö. Jotkut paikalliset pojat uskaltautuivat jopa järveen uimaan, mutta me tyydyttiin ihailemaan sitä rannalta ja järven ylittävältä värikkäältä sillalta.

Illalla järven rannalla oli pienet ruokamarkkinat, johon paikalliset kerääntyivät istuskelemaan yhdessä pienille muovituoleille. Kasvissyöjinä ei oltu markkinoiden ruokatarjonnasta kovin innoissaan, sillä myynnissä oli lähinnä erilaisia makkaroita ja lihanpaloja, joista voi tehdä vartaan ja laittaa grilliin.

Tutustumista alueen heimoihin

Loikaw’sta käsin pääsisi näppärästi moottoripyörällä monenlaisiin mielenkiintoisiin paikkoihin, kuten luolille ja vesiputouksille. Meillä oli kuitenkin muita jännittäviä suunnitelmia toiselle Loikaw-päivällemme. Me päätettiin tehdä retki Pan Pet -nimellä tunnetuihin kyliin, joita asuttavien Kayan-heimojen naiset ovat tunnettuja kaulojensa venyttämisestä.

Visiitti Pan Pet -kylissä oli todella erityinen kokemus, jonka aikana saatiin myös oppia yhtä jos toista Kayaneiden kulttuurista. Niinpä kerrotaan tästä kokemuksesta erikseen seuraavassa tarinassa. Matkalla kohti Pan Pet -kyliä nähtiin tosin muutakin mielenkiintoista.

Demoson markkinat ja kiva lounaspaikka

Matkalla Loikaw’sta kohti Pan Pet -kyliä ajeltiin ensin kauniin Nhwe Taung -patojärven ohi. Pian sen jälkeen käännyttiin Demoson markkinapaikalle, joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Loikaw’sta. Meillä kävi tuuri, että sattui olemaan juuri keskiviikko, sillä markkinat järjestetään joka maanantai, keskiviikko ja perjantai. Markkinoille tulee väkeä aluetta ympäröivistä kylistä, joten siellä pääsi hyvin kurkistelemaan, minkälaista porukkaa useiden eri heimojen asuttamalla alueella oikein majaileekaan.

Myanmarissa sekä miehet että naiset pukeutuvat perinteisesti Longyihin, eli kauniisiin lantion ympäri kiedottuihin kankaisiin. Etenkin naiset koristavat kasvojaan vaalealla tanaka-tahnalla, joka myös suojaa auringolta. Monet ystävälliset hymyt ovat betel-pähkinän punaiseksi värjäämiä. Nähtiin myös monenlaisia päähineitä, kuten turbaaneiksi kieputettuja huiveja ja olkihattuja. Ostokset poimittiin tyypillisesti isoihin, olkapäiltä roikkuviin koreihin.

Markkinoilla oli myynnissä vaatteita sekä kaikenlaisia elintarvikkeita (hedelmiä, vihanneksia, betel-pähkinöitä, tupakanlehtiä, mausteita, juomia…). Me ostettiin kotiin tuliaiseksi pussillinen pippureita, joiden maku muistuttaa sichuan-pippureita, mutta sitruunaisella twistillä. Lisäksi mukaan lähti litra hirssiviiniä.

Matkalla takaisin Pan Pet -kylistä kohti Loikaw’ta pidettiin ruokatauko Marco Polo -ravintolassa, joka sijaitsee Demoson markkinoiden läheisyydessä. Ruoka oli hyvää ja edullista, mutta ihan erityisen ravintolasta teki sen terassilta aukeavat upeat maisemat.

Moi moi, Loikaw!

Aikaisin seuraavana aamuna aloitettiin matkamme kohti roadtrippimme päätepistettä, Yangonia. Ei pystyttäisi ajamaan koko matkaa yhdellä kertaa, joten tarkoitus olisi yöpyä Loikaw’sta noin 200 kilometrin päässä sijaitsevassa Taungoossa. Loikaw’n majapaikkamme isäntä piti meitä pähkähulluina, kun kerrottiin tälle tulevan päivämme reittisuunnitelmasta. Ja pakko myöntää, että tulevan reitin mutkia kartasta tarkkaillessa, itseänikin alkoi seuraavan päivän koitos ”vähän” jännittämään. Tämä pätkä tulikin olemaan koko roadtripin vaativin osuus, eli luvassa seikkailua ja jännitystä!